Yksin

Tiedättekö sen tunteen, kun olette yksin, vaikka vierellänne olisi ystäviä? Mulla on juuri semmoinen fiilis...

Rakkaudelta sain TAAS selkään, mutta kovat pyrkimykset on päästä yli asiasta. Se on vaan kovin vaikeaa sellaiselle, joka on joutunut kokemaan paljon epäonnea rakkaudessa tai ylipäänsä parisuhteissa.

Luulin löytäneeni itselleni juuri sen, kenen kanssa voisin kerrankin onnistua.

Luulin löytäneeni itselleni sen, joka oikeasti musta välittää.

Luulin löytäneeni onnen, tämän kaiken harmauden keskelle.

Vaan toisin kävi.

Kuinkahan monta kertaa sitä ihminen voikaan saada henkisesti turpiinsa?

Mulla kun tätä on jatkunut jo monta vuotta, niin ei oikein enää jaksaisi. Pettymyksiä pettymysten perään... Ehkä se on vaan meikäläisen kohtalo. :'(

Fiilikset ovat siis todella paskat, vaikka kuinka koittaisin olla häpi. Päälle päin se ei ehkä näy, mutta sisäisesti... Se sattuu.

En jaksa enää uskoa mihinkään hyvään tai että mulle voisi tapahtua mitään hyvää.

Elämä on vain peli, joka pitää pelata oikein... Mä en ole siinä juurikaan onnistunut.

Tekisi mieli jopa erota töistä ja alottaa vaan sosiaalipummeilu, kun tuntuu, ettei ole enää voimia jatkaa yhtään mitään.

Yksin, niin yksin. En kestä katsoa onnellisia pareja suukottelemassa toisiaan. Enkä kestä katsoa kavereitani/ystäviäni, joilla on vara valita, kenet ottaa ja kenet ei. Olen heille kateellinen.

Ja kyllä... Olen draama-ihminen. Mutta niin myös mun elämäni, täyttä draamaa.

Tekisi mieli vaan mennä tuulen mukana jonnekin... Pois.

"Aina yksin, aina sydän syrjällään. Aina yksin, teen tulta pimeään."