Menin sitten perumaan koko kokkikerhoilun... Tällä hetkellä vaan tuntuu siltä, että en voisi olla hyvää seuraa kenellekään. Hermot palaa pienemmistäkin asioista. Tätäkö se nyt sitten on, kun on sisältä ihan rikki?
Parempi vaan oleilla yksin ja koittaa hakea lohtua pehmolelusta, käpertyä sikiö asentoon ja antaa ajan kulua... Aika parantaa haavat, niin sitä sanotaan. Vaan onko sekään totta?
Itsestä se tuntuu ikuisuudelta. Ehkä vielä joskus, minäkin voin kohdata onnen.
Siihen asti, en tahdo enää uskoa mihinkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti